Ihanat kamalat nuoret!

Siinä se istuu. Huppu silmillä, luurit korvissa ja jalat pöydällä. ”Moi! Tuu vaan sisään.” Ei mitään reaktiota. Kosketan olalle ja toistan äskeisen. ”Hmph” on vastaus, pienellä silmien pyöräytyksellä ryyditettynä. Hymyilen hieman ja katson silmiin, ja ensimmäinen tavoite saavutetaan! Hän kävelee edellä huoneeseen, rysähtää tuolille ja jatkaa kännykän tuijottamista.

Siitä se lähtee, yhteistyö nuoren kanssa joka on lähetteen mukaan uhmakas, käytöshäiriöinen ja potentiaalisesti aggressiivinen. Vanhemmat jännittivät ja stressasivat saavatko koko poikaa vastaanotolle, ohjasin lahjomaan McDonaldsin aterialla ja leffalipulla jos muu ei auta. Opettajat ovat jo laittaneet kädet ristiin ja ovat vain kiitollisia että terapeutti on löytynyt, onpahan yksi iltapäivä vähän rauhallisempi koulussa. Ehkä siitä terapiasta voi olla jotain hyötyäkin. Kavereita kyllä piisaa, mutta hekin polttavat tupakkaa ja ovat kaljaa maistelleet. Mistäs aloitetaan?

Aloitetaan vaikkapa siitä, että minun täytyy oikeasti olla kiinnostunut tuosta pojasta. Ei siitä, mitä papereissa lukee tai muut kertovat. Vaan siitä mitä tuo poika ajattelee itsestään, muista ja maailmasta. Mistä se haaveilee, ja mitä se pelkää. Mikä on kivaa ja mikä ei. Tappara vai Ilves. PV50 vai Monkey. Rokki vai EDM, vai ehkä sittenkin klassinen ja baletti?

”Kai sä tajuat että mä olen täällä vaan koska mut pakotettiin? Jos mä en tuu, mä en saa mopokorttia. Paskaa tää on kuitenkin.” Katse nousee hetkeksi kännykästä, ja ilmassa on pienen haasteen tuntua. Mitäs nyt sanot, menikö tädillä jauhot suuhun?  ”Okei, mopokortti on ihan hyvä syy tulla tänne. Mulle on tärkeintä että sä tulit, ja mä olen tosi iloinen siitä.” Pojan katse nousee kännykästä, hieman ihmetellen, ja kohtaa minun katseeni. Hymyilen pojalle hieman ja vastaan nopeasti katseeseen, en painosta enempää vaikka mieli tekisi jatkaa. Jää murtuu jo hieman.

Olisin toki voinut pelata tilanteen toisinkin. ”Älä viitsi kiroilla, sun vanhemmat ja opettajat on todella huolissaan tuosta sun uhmakkuudesta ja pinnailusta. Pane se kännykkä pois ja jalat pois pöydältä.” Mitä olisin tuolla voittanut? Olisin ehkä voinut yrittää pelastaa osin katu-uskottavuuttani, pönkittää omaa ammattirooliani ja auktoriteettiäni, ehkä jopa saada ne jalat pois pöydältä. Mutta samalla olisin vahvistanut pojan jo vahvaa ja sinällään virheellistä käsitystä siitä, että aikuiset ragee eikä tajua mitään. Ja siksi en sitä tee.

Sen sijaan silitän myötäkarvaan niin kauan, että uskallan hieman kokeilla vastakarvaan. Jos kuohahtaa, silittelen taas myötäkarvaan.  Validoin kaiken validin, jätän huomiotta kiroilun ja jalat pöydällä. Ymmärrän, että olisi mukavampaa rassata mopoa kavereiden kanssa kuin istua terapiatädin huoneessa. Se on ihan okei. Ja ymmärrän, että tilanne ottaa päähän yhtä paljon kuin jännittää. Yritän viestiä rivien välistä että olet hyvä tyyppi, koska sen suoraan sanominen ei olisi vielä tässä kohtaa aitoa. Olen läsnä ja utelias, en arvostele, en tyrkytä neuvoja, enkä kuvittele tietäväni miltä pojasta tuntuu. Ennenkaikkea olen kärsivällinen. Koska jonain päivänä poika laittaa kännykän taskuun jo odotustilassa. Ja kun huppu lasketaan pois päästä, ollaan jo lähellä sitä hetkeä että voidaan viritellä keskustelua siitä uhmakkuudesta ja pinnailusta.

Toimintaterapeutti Satu Heikkinen. 

Sadun yhteystiedot löydät tästä!

Ihanat, kamalat nuoret ovat Sadun sydäntä lähellä. Oikeanlainen vuorovaikutus nuorten kanssa on taitolaji ja tie parempaan arkeen!

Satu järjestää paremmasta vuorovaikutuksesta koulutuksia. Koulutuksen tavoitteena on opetella vuorovaikutustaitoja, joiden avulla työskentely käytöshäiriöisten ja huonosti ohjaukseen asettuvien nuorten kanssa sujuisi paremmin. Koulutuksessa käydään läpi esim. validaatiotekniikoita, toivotun käyttäytymisen vahvistamista sekä ei-toivotun käyttäytymisen heikentämistä.

Kysy koulutuksesta myös  nuorten vanhemmille. Räätälöimme paketit tarpeitanne vastaaviksi.

Ota yhteyttä sari.saarinen@hippoterapiaklinikka.fi tai 050 4626531