Aivan Erityinen – Hilma-neiti

”Kun sain Hilman syliini synnytyssalissa, hämmennyin hänen valtavan vahvaa ja tutkivaa katsettaan. Katse upposi syvälle sydämeen!”

Pieni peikkotyttömme, luonnonlapsi, tunteiden tulkki. Pellavapää, joka tutki kaikkea ympärillä olevaa. Maistaen, koskettaen, katsoen ja liikkuen sinne, mitä piti tutkia. Hän kiipesi syliin, ja katsoi silmin, kysyi mitä nyt?

hilma-hiukset-hulmuten

Sanat, ne kehityskaaren kilpajuoksun odotetut sanat, niitä ei vaan kuulunut. Oli pieni sormi, joka näytti. Vikkelät jalat, jotka veivät, välillä vanhemmat väsyttäen.

Tuli tutkimuksia, uusia tutkimuksia, kuvauksia, viittomia, kuvia, puheterapiaa. Ja sitten tuli se päivä. Istuimme ison pöydän äärellä monen ammattilaisen edessä, kohtaamassa meille merkittävän asian. Kohtaamassa sen ihmisiltä, joiden en usko ymmärtäneen, että ovat vierailijoita meidän elämässä.

En ikinä unohda hetkeä. Kävelin silmät itkusta turvonneina kyyneleet poskilla ulos kyseisestä laitoksesta ja mietin, että aamulla meillä oli kaikki ihan hyvin. Nyt ne ihmiset kuitenkin väittivät, ettei meillä ole.

Mitä tapahtui? En itkenyt erityisyyttä. Itkin sitä asennetta ja tunnelmaa, jonka aistin. Meidän täydellinen lapsemme, edelleen täydellinen. Saimme diagnoosin, loppuelämän diagnoosin. Sen, joka määrittelee, ja sen, jonka pitäisi myös auttaa. Jonka sanominen oli kuitenkin aluksi vaikeaa. Jonka sanominen on edelleen vaikeaa. Koska Hilma on Hilma, ei diagnoosin määrittelemä. Vaan Hilman itsensä määrittelemä.

Juuri erityisen hyvin määritelty

hilma-ja-aiti

Siitä alkoi polku, joka on sisältänyt äidille viiltäviä iskuja sydämeen.

Huolimattomia kommentteja.

Kohtaamisia, jotka ovat satuttaneet.

Huonosti hoidettuja asioita. Niin ammattilaisilta kuin muiltakin.

Iskuja, jonka viiltoja ei näe.

Sanoja, jotka eivät katoa.

Asennetta, jota et pysty unohtamaan.

Pelkoja, iloja, suruja, paljon tunteita, joita ymmärtää vain oma perhe.

Leijonaemo, se on saanut uuden merkityksen.

”Onneksi on ihmisiä, jotka ovat osuneet oikeaan aikaan Hilman elämään. Heitä on. Heidän avullaan on löytynyt sanoja. Rohkeutta.

Ja sitä tärkeintä, hyväksytyksi tulemista!”

Hilma, joka haluaa oppia elämää, joka janoaa uusia taitoja, uusia sanoja, uusia kokemuksia. Oppisen polku on erilainen ja eri tahdissa. Sitä riemun määrää ja onnistumisen ilon ilmettä, kun löytyykin se sana, tai kirjain, joka on vielä ollut hukassa. Sitä ei korvaa mikään, ei mikään!

Hilmalla on unelmia:

                                                                                                       

”Tulla eläinlääkäriksi, olla lintu, joka osaa lentää, opetella ajamaan mönkkärillä, saada oma hevonen.”

Tiedättekö, että mitään näistä en halua lannistaa! Koska mitään et voi saada, jos et usko ja halua. Elämä kyllä opettaa matkan varrella. Nyt on tärkeintä luottaa unelmiin, ja nähdä mihin se kantaa.

Hilma on äidin silmissä edelleen pieni peikkotyttö, metsänmenninkäinen.

Hilmalla on valtava taito, lukea ympäristöä ja meitä muita sanattomasti. Taito, jota Hilman polku on vahvistanut.

Nyt on sanoja, paljon sanoja, vaikka meille muuta hänen kohdaltaan ennustettiinkin. Oikeat ihmiset uskoivat, ja uskovat meidän kanssa ja näkevät Hilman mahdollisuudet.

Hilma.Yhtä oikeutettuna, yhtä erityisen ihanaan elämään kuin muutkin. Vaikka sanat eivät olisi koskaan täydellisiä, niin sydän tunteineen on.

Meille Hilma on Hilma. Aivan Erityisiä ovat kaikki. Sillä jokainen meistä, tarvitsee tukea elämässään johonkin.

Kuka mihinkin ja kuka mistäkin.

Mikä tärkeintä, olemme saaneet elämäämme Auringon, kauniisti loistavan, kauniisti maailmaa näkevän tytön.