Aivan Erityinen -Toivo

Jalkoja. Paljon vipattavia jalkoja. Tutkimista. Juoksua. Kolhuja. Kiipeilyä. Iloa kaikesta. Tätä on ollut Toivon elämä pienestä pitäen. Lapsuusiän helppohoitoisen epilepsian puhkeaminen 7:n kuukauden iässä oli ensimmäinen törmäyksemme sairaalamaailmaan syntymän jälkeen. Silloin oli läsnä pelko pahimmasta, oman lapsen menettämisestä. Lääkitys saatiin nopeasti toimivaksi ja arki jatkoi rullaamistaan eteenpäin. Siihen vain oli tullut mukaan sairaalan tutkimusjaksot ja erinäiset verikokeet lääkityksen lisäksi. Toivo on pienestä asti ollut iloinen lapsi, joka on avoin ihan kaikelle. Kehitysviiveitä alkoi löytymään sairaalajaksojen aikana, mutta ei se pojan menoa haitannut. Loistava päivähoitopaikka tuki perhettä parhaalla mahdollisella tavalla. Fysioterapiaa ja puheterapiaa saatiin pieniä jaksoja ennen kouluikää, muuten Toivo joutui olemaan terapiajonoissa luvattoman pitkiä aikoja.

Ensimmäisen kouluvuoden jälkeen Toivolla oli edessään muutto Varsinais-Suomeen. Täällä pääsimme lastenpsykiatrian asiakkaaksi ja pitkään tulossa ollut diagnoosi ADHD tuli vihdoin. Muutenkin pyörät lähtivät pyörimään ja Toivo pääsi niin puhe- kuin toimintaterapiaan. Toivo on aina vastannut hyvin annettuihin apuihin ja niin tälläkin kertaa. Hän odottaa terapiaa aina innolla ja imee opetettuja asioita itseensä.

Erityisyys on meidän perheessämme rikkaus. Verrattuna johonkin muuhun perheeseen voimavaroja tarvitaan enemmän, mutta toisaalta niitä saa siitä ilosta, onnesta ja ennakkoluulottomuudesta, joita Toivo viljelee ympärilleen. Tapaan sanoa, että kyllä meillä olisi tylsä maailma, jos me kaikki olisimme samanlaisia.
Onneksi emme ole!

-Sanna, Toivon äiti