Aivan Erityinen – Karlo

Karlo oli kolmisen vuotta, kun todettiin, ettei hän osaa puhua läheskään riittävällä tasolla, eikä kehityksestä ollut tietoakaan. Tuolloin Karlon kommunikointi oli äännähdyksiä eri äänenpainolla, elekieltä ja veljien ystävällistä tulkkaamista; mitä Karlolla on asiaa tai mitä hän on vailla.

Kaupungin varhaiskasvatuksen kiertävä henkilö (Suvi) näki Karlon leikkimässä. Suvi oli ihastellut Karlon reipasta leikkimistä, mutta oli samalla ihmetellyt miten Karlo ei ollut osannut puhua. Vajaa puoli vuotta tuosta Karlolla todettiin vaikea dyspraksia (https://fi.wikipedia.org/wiki/Dyspraksia): ymmärtää kaiken, suun motoriikka toimii normaalisti, mutta ei pysty itse muodostamaan sanoja; aivojen ja suun lihasten yhteispeli ei toimi. Diagnoosin jälkeen hänelle saatiin ammattilaisen apua: puheterapiaa kotona ja päiväkodissa, tunti kahdesti viikossa. Aluksi opeteltiin viittomakieltä ja äänteitä ”A”, ”AA”, ”E”, ”EE”… Viittomakieltä siksi, että Karlo voisi edes jollain tavalla kommunikoida. Viittomakieltä ja äänteitä opeteltiin koko perheellä. Tuolloin Karlo oli noin 3,5v, veljet 5v ja 6,5v. Kaikki pojat hienosti mukana hommassa. Koottiin tukiviittoma-kuvia, teipattiin niitä seinille. Niitä annettiin lähisukulaisille, kun oltiin menossa käymään, jotta voisivat edes jollain tavalla kommunikoida Karlon kanssa. Mieti hetki: 3,5v, joka ei osaa sanoa ”isä” tai ”äiti”, tai edes ”ätä” tai ”iti”.

Dyspraksiaan auttaa parhaiten vain toisto. Toistoa toiston perään, päivästä toiseen, viikosta toiseen. Miten saada tuon ikäinen opettelemaan järjestelmällisesti ja orjallisesti erittäin tylsiä asioita? Toistamaan samoja asioita uudelleen ja uudelleen, kerta toisensa jälkeen. Aluksi opeteltiin yksittäisiä vokaaleita, sen jälkeen kahden vokaalin yhdistelmiä: ai, ei, au, ou, äi… Keskittiin miten eri pelejä ja leikkejä voi pelata, jotta tuetaan puheen oppimista. Nappula liikkui nopan osoittaman määrän vain, jos jokaiselle hypylle tuli sovittu äänne. Muistipelin parin sai vain, jos toisti viisi kertaa halutun äänteen. Kaikille pelaajille samat säännöt aikuiset mukaan lukien.

Käytiin keskusteluja kehityksestä ja tulevaisuudesta. Kukaan ei (tietenkään) pystynyt kertomaan mikä olisi tulevaisuus tai edes ennuste, miten mahdollinen eskari ja koulu hoidettaisiin jos… Päätin aika alussa, että Karlo oppii puhumaan normaalisti ja hän menee normaaliin tapaan eskaan ja kouluun. Minun oli helppo tehdä päätös, koska en ole juurikaan ollut tekemisissä tällaisten asioiden kanssa. Vaimolle asia oli hankalampi, koska hän työnsä puolesta on nähnyt erilaisia tapauksia ja kohtaloita, henkisistä ja fyysisistä puutteista. En voi syyttää häntä. Olen tyytyväinen, että pystyin itse olemaan naiivin positiivinen asiassa.

Karlo laitettiin eri pienryhmään päivähoidossa, eroon veljestään, jotta joutuisi itse pärjäämään ilman tulkkausta. Näin saataisiin tarve tuottaa kommunikaatioita. Henkisesti raskas asia, kun veljekset olivat menneet toisiaan tukien ja toisiinsa luottaen koko pienen elämänsä. Asia oli raskas meille aikuisille, lapset mukautuivat asiaan hyvin nopeasti ja helposti. Onneksi silloisessa päiväkodissa oli hoitaja, joka ottautui asiaan hyvin. Hän opetteli viittomia, järjesti pienryhmiä, piti yhteisiä opetustuokioita pienissä ryhmissä. Otti asian vakavasti ja teki voitavansa Karlon hyväksi.

Vähän tuon jälkeen varhaiskasvatuksesta tuli ehdotus vaihtaa Karlo toiseen päiväkotiin. Päiväkotiin, jossa olisivat paremmin perillä lasten erilaisista haasteista. Heillä olisi enemmän aikaa sekä resursseja lapsille. Oli taas yhden raskaan päätöksen paikka: uusi päiväkoti, kaikki vanhat kaverit jäisivät, kaikki uutta, matka 4x pitempi. Keskusteltiin ja konsultoitiin. Minä olin hankalin tekemään päätöstä sosiaalisten siteiden katkeamisen takia, mutta luotin muihin, enkä vängännyt vastaan. Haettiin siirto muille veljeksille samaan päiväkotiin ja kouluun. Onnistui, onneksi. Tämän seurauksena myös veljien kaverisuhteet menivät uusiksi.

Tänä syksynä Karlo lähtee eskariin. Normaaliin eskariin. Isoon ryhmään. Ihan niin kuin moni muukin. Hän puhuu paljon ja mielellään. Välillä Karlo joutuu miettimään mitä sanoo tai miten joku sana muodostetaan. Puhe saattaa myös puuroutua, jos oikein innoissaan juttelee. Niinhän monella muullakin tuon ikäisellä. Hänestä ei siis huomaa menneisyyttä, jos siitä ei tiedä. Eikä välttämättä huomaa vaikka tietäisikin. On hienoa, kun voidaan vanhempina keskittyä jännittämään ”normaaleja” asioita eskaan lähdössä, eikä tarvitse jännittää kuinka hyvin Karlo pystyy kommunikoimaan muille eskalaisille tai että tuleeko hän kiusatuksi/syrjityksi.

Matka on ollut pitkä, mutta tehokas. On ollut hankalia hetkiä, mutta on ollut todella paljon onnistumisia ja ilon hetkiä.

Onneksi Suvi huomasi Karlon ongelman ja puuttui heti asiaan. Hienoa, että Jani silloisessa päiväkodissa ottautui asialle ja teki voitavansa. Kiitos Perhekeskuksen Johanna, kun autoit meitä hankalissa päätöksissä ja veit asioita eteenpäin. Aivan mahtavaa, että meillä on Sanna ystävänä, joka on auttanut Kelan lomakkeiden kanssa, tukenut meitä henkisesti, kuunnellut meidän huolia ja murheita asiassa. Onneksi Karlon puheterapeutit Maiju ja Anna ovat äärettömän hyviä työssään ja ovat tulleet aivan mahtavasti juttuun Karlon kanssa. Päiväkodin Joutsenten ryhmä ei olisi voinut hoitaa asioita paremmin -eritoten Reetta. Siellä on koko ryhmän voimin tehty Karlon tehtäviä.

Toivottavasti Ylöjärven kaupunki ei vähennä määrärahoja ja resursseja, vaan toimii päinvastoin ja on esimerkkinä muille kaupungeille, miten lapsia ja nuoria pitää tukea.

ps. Tiedän, että meidän ongelma oli pieni. Tiedän, että monella muulla asiat ovat vielä paljon huonommin, eikä paremmasta ole oikein tietoakaan.

-Isä-