Aivan Erityinen – Eetu

 Helmikuun pakkasiin 2009 syliini laskettiin terve poikalapsi, Eetu.

Ruskeat silmät, tuimat kulmakarvat ja toinen korva lurpatti. Synnytyssalin radiossa soi Audioslave – Be yourself.


Pienen lapsen vanhempana, sitä seuraa kehityksen virstanpylväitä pelottavankin tarkasti. Jo muutaman kuukauden iässä ymmärsimme, ettemme ole aivan tavanomaisella polulla. Vertailin Eetun vauvakirjaa esikoisemme kirjaan malttamattomana: enkö vieläkään saa laittaa päivämäärää kohtaan, jossa pitäisi kurotella leluihin tai jokellella ensimmäisen kerran?

Vuoden iässä, kun poikamme ikätoverit tapailivat ensiaskeliaan, Eetu todettiin fysioterapiassa hypotoniseksi keskivartalon lihaksistoltaan vastasyntyneen tasoiseksi. Tästä fysioterapeuttimme diagnoosista käynnistyi hurja tutkimus-maratoni; raskas laji, joka vaatii fyysistä ja ennen kaikkea henkistä kestävyyttä.

Alkuaikojen tutkimusjaksot olivat hirvittävän synkkiä; oikein mitään ei pystytty tutkimaan, kun ei oikein mitään osattukaan. Laaja-alainen kehitysviive kulki pitkään diagnoosinamme. Olotila oli hämmentynyt ja minulla oli paljon kysymyksiä, joihin en voinut saada vastausta: kaikki oli määrittämätöntä. Inhottavin tunnetila oli pelko tulevasta: onko tämä jokin etenevä sairaus, jääkö kehitys nyt tähän, puhuuko Eetu koskaan, käveleekö Eetu koskaan?

Onneksemme saimme huomata, että asioilla on vain tapana lähteä järjestymään. Tiukkaa treeniä fysioterapeutin ohjeistuksella, jonka tuloksena saimme kirjailla vauvakirjaan kohtiin ”nousin istumaan” ja ”opin konttaamaan” päivämäärät. Ensimmäiset askelet Eetu otti 4-vuotiaana. Samaan aikaan saimme uuden diagnoosin, määrittämätön älyllinen kehitysvammaisuus.

Fysioterapian merkitys alkoi vaimenemaan ja tärkeämmäksi kuntoutukseksi alkoi nousemaan puheterapia: sanoja kun meillä ei vielä ollut lainkaan. Kommunikointimme oli ilmeiden tulkitsemista ja asioiden osoittamista.

Kommunikaation uusi maailma löytyi tukiviittomien ja kommunikaatiokuvien kautta. Edelleenkin Eetun puhumisen oppiminen oli täysi kysymysmerkki niin meille kuin terapeuteillekin. Eetu oppikin viittomia hämmästyksekseni hirvittävän nopeasti ja helposti: tarve kertoa asioita oli valtava.

Ja kohta aivan yllättäen Eetu alkoikin tapailemaan äänteitä ja sanoja: 4-5 -vuotiaana Eetu osasi yksittäisiä sanoja. Lapseni, joka ei ollut koskaan edes jokellellut sanoi nyt ”äiti”.

Vauvakirjan tyhjät sivut olivat täyttyneet hitaasti, mutta hyvin varmasti. On ollut pakko hyväksyä, ettei kaikkiin kysymyksiin tulla koskaan saamaan vastauksia.

Asiat ovat nyt näin ja näin on hyvä.

”Be yourself, it`s all that you can do!”  

Tänä päivänä meillä on iloinen, sinnikäs ja empaattinen 1-luokkalainen poikaviikari, joka puhuu aivan liikaa ja juoksee liian kovaa kaikkialle. Synkistelyille emme ole antaneet aikoihin enää tilaa, onhan meillä meille maailman täydellisin poika kaikessa määrittämättömyydessään.

Milja, Eetun äiti