Aivan Erityinen – Alexander

 On Aamu. Liian aikainen aamu. ”Minä… haluan… vettä.”, sanoo pellavapää osoittaen vastaavia kuvia taulusta. Tämä on ainoa lause, jonka kuusi vuotias Alexander osaa sanoa. Ja senkin sanat ovat hukassa ja niitä täytyy kaivella joskus käymällä läpi koko osattu sanavarasto: apple, auto, heippa, juusto, mehua,… vettä.

Hän ei malta pysyä paikallaan odottamassa vesimukiaan. Alexander kiipeää pöydälle ja hyppää sieltä alas. Kolmesti. Siinä ajassa kun tuon vesimukin hänelle. ”Vettä!” Hän sanoo juotuaan sen ahnaasti. Minä sanon: ”mitä sinä haluat..?” Saadakseni hänet sanomaan koko lauseen. Tätä toistamme. Kymmeniä kertoja päivässä. Viimeisen vuoden ajan.

Aivan erityisen pojan päivään kuuluu paljon toistoa ja harjoituksia. Vaatekaapin sisällä on kuvallinen lista, jossa on laminoituja kuvakortteja tarrakiinnityksellä. Niissä on kaikki vaatekappaleet, jotka kuusivuotiaan tulee pukea kouluun. Jos isi on valinnut väärän t-paidan, se käydään vaihtamassa. Siihen punaiseen. Lightning McQueen t-paitaan.

Alexander pukeutuu reippaasti ja menee sitten vessaan. Valvova vanhempi seuraa, tuleeko kakka vai pissi. Alexanderilla on pohjaton itseluottamus ja hänen mielestään hän osaa jo ‘itse’ pyyhkiä pyllynsä, vaikka tämä tarkoittaa usein sitä, että housut tulevat likaiseksi. Annan hänelle sähköhammasharjan käteen, jolle hän irvistää ennen kuin laittaa suuhunsa. Hän ei vielä osaa itse pestä, mutta harjoittelee. Aikuista tarvitaan seuraamaan kaikkia arjen toimia, vaikkakin hän käy itsenäisemmäksi päivä päivältä.

Alexander vetää iloisesti ulkovaatteet ja repun selkään ja lähtee pihalle odottamaan taksia. “Hauskaa päivää sinulle rakas”, minä sanon ja hän antaa minulle pusun. “Hauskaa päivää sinulle baby-poika”, minä sanon ja saan toisen pusun. “Äiti rakastaa sinua.” Pus. “Aivan hirmuna.” Pus. “Aivan hirmuna” Pus. “Hauskaa päivää sinulle.” Tämä on ollut mantramme joka aamu kolmen vuoden ajan. Tänä aamuna Alexander ei kuitenkaan jää päivähoitoon, vaan kävelee hymyssä suin määrätietoisesti koulubussitaksiinsa, omalle paikalleen.

“Heippa.” hän sanoo pyydettäessä ja vilkuttaa. Vanhemmat pidättelevät itkua.

Elämä aivan erityisen lapsen kanssa poikkeaa elämästä neurotyypillisen lapsen kanssa. Siinä missä useimmat lapset oppivat puhumaan ihan noin vain. Alexander tarvitsee apua puheen kehittämiseen ja vuorovaikutukseen päivittäin. Oppimiskeskus Hippossa on kolme terapeuttia, jotka ovat auttaneet häntä jo useamman vuoden ajan. Hänen työryhmässään istuu välillä kymmenenkin naista yhden palaveripöydän äärellä. Mikä rikkaus! Mikä panostus yhden lapsen tulevaisuuteen! Suomessa aivan erityinen diagnoosi ei ole kuolemantuomio vaan yhteiskunta tukee erityistä lasta ja perhettä pienen lottovoiton verran.

Poikani on opettanut minulle, ettei ihmisellä tarvitse olla puhetta, jotta hän voi tulla ymmärretyksi. Kuka sanoo, että onnelliseen elämään vaaditaan keskustelua puhumalla…? Alexander keksii tavat kertoa, mitä tarkoittaa. Hän ottaa sormesta kiinni ja vie sinut leikkiin. Jos olet oikein kiva kaveri ja sinuun saa kontaktia niin palkintona on pusu nenälle. Mistä onnellisuus koostuu? Siitäkö, että kaikki ovat samanlaisia ja toistavat elämän jonkun tietyn kaavan mukaisesti…?

Alexander on aina aurinkoinen ja hyväntuulinen lapsi, joka säteilee energiaansa ja elämäniloaan ympärilleen. Väitän, että hän on onnellinen, vaikkei osaakaan sanoa sitä sanoin. Sen näkee, kun häntä katselee. Hän on mahdottoman rohkea ja rakastaa yli kaiken uimista, kiipeilemistä, keinumista, autoja, pandoja, kaloja ja omenoita.

Omenoissa parasta on tuoksu ja niiden pinkeä pinta omia huulia vasten. Näin syksyllä meidän koko huusholli tuoksuu siideriltä kun pikkuinen hamstraaja on tuonut naapuriston omenavarkausien tulokset jemmaan sängyn alle. Nooh, kunhan äiti löytäisi ne ennen joulua ja muumioitumista.

”Aivan erityiseltä voi oppia aivan erityisiä asioita elämästä!”

Muita tarinoita autismista ja Alexanderin arjesta voit lukea täältä:
http://aroundtheworldwithafinn.blogspot.fi/search/label/Autismi