Aivan Erityinen – Akseli

Akselin ollessa parivuotias, havahduimme siihen, että puhetta ei vieläkään tullut. Eihän se itsessään ollut vielä mitään kovin vakavaa, olihan näitä juttuja lapsista jotka oppivat vasta paljon myöhemmin… ”Kunhan se sanainen arkku aukeaa, niin toivotte että olisipa hän välillä hiljaa”! …

Sanainen arkku ei vieläkään ole auennut. Tuli leikin ja kehityksen taantumaa, omiin oloihin vetäytymistä, erikoista käyttäytymistä. Tuli autismidiagnoosi, pelot, kuntoutus ja suru, jota kannamme lopun elämäämme mukanamme.

Kuntoutus on auttanut monessa asiassa eteenpäin, ja edistystä tapahtuu. Pitää löytää oikeat keinot, jotta saa Akselin mukaan tehtäviin, uskomme että hänellä on kyky oppia mitä vaan mihin oma kiinnostus saadaan heräämään. Sinnikkyyttä, heittäytymistä ja uskoa tarvitaan, jotta tuloksia syntyy. Akselin ilo oppimisesta ja onnistumisista innostaa eteenpäin.

Vaikeinta on toimivan keskusteluyhteyden puute. Jos Akselia harmittaa joku asia, emme saa sitä välttämättä selville. Miten paljosta hän jääkään paitsi, kun ei ole sanoja kertoa tunteistaan ja ajatuksistaan! Se, mitä pojan päässä pyörii ja miten hän maailman kokee, on edelleenkin meille välillä suuri mysteeri.

Emme voi koskaan luopua siitä toivosta, että saisimme kuulla vielä poikamme sanat. Ja vaikka niitä ei tulisikaan, ei sillä ole enää niin merkitystä. Se, mitä näemme Akselin silmissä, riittää. Hän ymmärtää ja me ymmärrämme häntä. Tukiviittomat ja kuvat ovat olleet iso apu. Hän on rakas poikamme ja riittää juuri sellaisena kuin on.